Mari Fadjukoff

Poliisiasia vai ei - Institutionaalinen rajanveto kuritusväkivaltaepäilyissä

Introduction

Poliisiasia vai ei - institutionaalinen rajanveto kuritusväkivaltaepäilyissä. Miksi kaikki kuritusväkivaltaepäilyt eivät etene poliisille? Tutkimus analysoi ammattilaisten institutionaalista rajanvetoa ja rikosprosessin roolia Suomessa.

Abstract

Lapsiin kohdistunut kuritusväkivalta on ollut Suomessa kriminalisoitua vuodesta 1983 lähtien. Kriminalisoinnista huolimatta kuritusväkivaltatapaukset eivät ole useinkaan edenneet poliisille asti. Lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisen vahvistamiseksi ilmoitusvelvollisuutta laajennettiin vuonna 2015 siten, että lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten on ilmoitettava väkivaltaepäilyistä lastensuojelun lisäksi myös poliisille. Lakimuutos on lisännyt kuritusväkivallan ilmituloa poliisille, mutta tästä huolimatta poliisin institutionaalinen raja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa on edelleen arvioitu korkeaksi. Tässä artikkelissa tarkastellaan sitä, mitkä tekijät saavat ammattilaiset rajaamaan kuritusväkivaltaepäilyjä rikostutkinnan ulkopuolelle ja millaisena rikosprosessin merkitys kuritusväkivaltaepäilyissä nähdään. Artikkeli perustuu 26 lapsirikosasioiden parissa työskentelevän ja työssään käytännön rajanvetoon osallistuvan ammattilaisen haastatteluihin. Haastatellut ovat poliiseja, syyttäjiä ja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia. Tulosten perusteella kriminalisoinnista huolimatta kuritusväkivaltaa ei edelleenkään nähdä läheskään kaikissa tapauksissa rikosprosessiin kuuluvana asiana. Rikosprosessin ulkopuolelle rajataan erityisesti tapauksia, joissa väkivalta on ollut lievähköä, eikä perheeseen ole kohdistunut aiempia rikosilmoituksia. Rajanvedon harkintaan vaikuttavat myös tiedot perheen taustasta sekä ajatukset väkivallan taustasyistä ja lastensuojelun edellytyksistä työskennellä perheen kanssa. Kuritusväkivallan rajaamista rikosprosessin ulkopuolelle perustellaan avun ja tuen tarjoamisen ensisijaisuudella, rikosprosessin negatiivisella merkityksellä perheen hyvinvoinnille sekä lastensuojelun roolilla väkivallan moitittavuuden osoittamisessa. Tulokset osoittavat myös, että poliisin vähäiset resurssit vaikuttavat ammattilaisten näkemyksiin siitä, milloin kuritusväkivalta vaatii poliisin puuttumista asiaan. Artikkelissa kuvatut tekijät auttavat selittämään eroja kuritusväkivallan lainsäädännöllisen ja käytännöntason kriminalisoinnin välisestä erosta Suomessa

Review

The article "Poliisiasia vai ei - Institutionaalinen rajanveto kuritusväkivaltaepäilyissä" (A Police Matter or Not – Institutional Boundary-Setting in Suspected Cases of Corporal Punishment) addresses a critical issue concerning the implementation of child protection legislation in Finland. Despite the criminalization of corporal punishment since 1983 and an expanded reporting duty to the police for professionals in 2015, suspected cases frequently fail to progress to police investigation. The study critically examines why the institutional threshold for police intervention in child corporal punishment remains high, aiming to uncover the specific factors influencing professionals to exclude such suspicions from criminal proceedings and their perceptions regarding the role and impact of the criminal process. This establishes a clear and timely research problem, highlighting the disconnect between legal intent and practical application. To investigate this complex issue, the authors employed a qualitative research design, conducting interviews with 26 professionals actively involved in child crime cases and practical decision-making concerning intervention. The diverse sample included police officers, prosecutors, and social and healthcare professionals, offering a comprehensive perspective on the multi-agency challenges. The findings reveal that, despite legal prohibitions, corporal punishment is often not uniformly perceived as a matter requiring criminal prosecution. Exclusion from the criminal process is particularly common in cases involving milder forms of violence or when families lack prior criminal records. Crucially, professional judgments are also influenced by factors such as family background, assumptions about the underlying causes of violence, and the perceived capacity of child welfare services to engage with the family. Justifications for bypassing the criminal justice system frequently center on prioritizing help and support, mitigating the potential negative impacts of the criminal process on family well-being, and leveraging child welfare's role in addressing the wrongfulness of the violence. Furthermore, the study identifies that limited police resources significantly impact professionals' decisions regarding the necessity of police intervention. The article effectively elucidates the persistent gap between the legislative criminalization of corporal punishment and its practical application in Finland. The identified factors—ranging from the severity of violence and family history to resource constraints and professional perceptions of appropriate intervention pathways—provide a nuanced understanding of why many cases are diverted from the criminal justice system. These findings hold significant implications for policy development, professional training, and inter-agency collaboration, suggesting a need for clearer guidelines, improved resource allocation, and a shared understanding of intervention thresholds across different professional groups. By shedding light on the complexities of institutional boundary-setting, the research offers valuable insights that can inform strategies to strengthen child protection practices and ensure that the intent of the law is more consistently realized in the daily work of professionals addressing child corporal punishment. The study makes a substantial contribution to the discourse on child protection, highlighting the socio-legal factors that shape the response to child violence.

Full Text

Comments

You need to be logged in to post a comment.